Äiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin oviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.
»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.
»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.
Kottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat haikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja tytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina päivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki huomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä ja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi suolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko ennen juhannusta.
»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi jokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut, aina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa» sekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.
Kevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.
Torin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja katkismusta.
Lopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia suurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan ihan vain kuunnellakseen sitä.
»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».
Sekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset vihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan vilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.