Illalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä ja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja sillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana, mietiskelevänä ja hiljaisena.
Kaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin kaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö, joka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.
»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin matami… »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin toukokuussa.»
»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta väkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».
Matami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä rupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.
»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen jäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja lautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami Henrichsenille, joka tuli ulos kuullakseen missä se oli ja mitenkä siellä jaksettiin.
»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika…»
»No niin — siellä se sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matami
Henrichsen.
»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan tahto».
Ja matamit kävivät sisään.