Suvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami Bølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä kirkkomaalta ja kulki kotia päin.
»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»
»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».
»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus… niin, Jumalalle kiitos… niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.
»Hyvää yötä, matami.»
Ja haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja torilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja lehmukselta.
Seuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat ponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät keskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he kulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan vieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.
Illalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen hän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui kotonaan valkoisten pilarien välissä.
»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän kilvoitteli taistelunsa».
»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.