»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he kutoivat ääneti edelleen.
Tine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat rippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja puksipuunlehväin yli.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Pyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista sunnuntaihin.
Lukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine; toisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen kahvinsa toimituksen jälkeen.
Tänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki ikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja damastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen ja kultalakkain lemua.
Virrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki. Laulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana, kulkiessaan huoneissa.
Eräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos asehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.
»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan ääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.