Tine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän istui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina sisälle asti.
Kun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen takana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli saarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen löyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin todellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.
»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti kädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin surkeasti».
Tine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen. Kuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja kievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa liiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.
Virrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti ja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja painoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät kievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien ikkunoiden taa.
Ulkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt piiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan portin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.
Lukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami Bøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen tarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin merkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain oli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat hänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.
Silloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui torilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki kappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä, joka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa kääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen», sanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.
Paksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään koulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin uutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja päästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä. Berg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden tarkastettavaksi.
»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.