Lukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut taikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten ajomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.
… Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat nuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.
Matami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä ulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta hän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli kappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.
Tine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta laulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen sinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan »Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen kirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö säkeistöltä.
Alhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet kaikuivat iltailmaan.
Matami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli ollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä, että kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli hän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.
Kortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet kuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit seisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja kutoivat äänettöminä.
Tine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja kasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen ääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan aidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.
Vaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli äänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.
»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling mietiskellen.