Kun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat käärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa. Rouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan porrasaskelmalle.
»Onko se Tine?» kuiskasi hän.
»On.»
Tine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut unenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen tuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.
»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi avuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon muutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).
Saattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin…
»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli itseään vuoteessaan.
»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään, sukeltaen peiton alle.
Rouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman löyhytellessä vuoteen yli.
Tinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja seisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.