»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.
»On… huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka oli antanut ompeleen vaipua helmaansa.
Viimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista umpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi, helmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko saaren väellä näytti olevan vieraita nyt.
Katinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä, täytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin suvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat», sanoi hän.
Oh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein tietänyt kuka se oli — Rønhavesta.
»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin että seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.
Matami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet mitenkään merkillisiä.
»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis…» Se oli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten paljon miehiä hyvänsä.
Fangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun ikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.
»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos, niin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»