»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, ettei
Bølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»
»Kuulen, äiti.»
»Ne ovat metsäherran.»
»Niin ovat, äiti.»
Tine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:
… Vendiä ja Saksaa vastaan, minne maa vain käskee lastaan — tiensä vaikka ilman laivaa merten poikki raivaa.
Nyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.
Ja vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin maakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti kievarinmäkeä ylös.
… Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset kesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin — nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos», nauroi hän. »Jumalan kiitos.»
Kahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta ilomielin lämpimiä vohveleita.