Sitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.
Metsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja pippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat kiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja täyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti laulaa.
Hän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla pyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi loppukertoon niin että raikui:
Kolminainen elon hempi: viini, makkara ja lempi!
Tine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut osalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin »kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän näytti pahasti haavoittuneelta.
»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka oli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina esiliinan alle.
Ryydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen pikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä etsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain hopeatavaroitten joukkoon.
Heidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.
Rouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa he vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas hänen kirjeitään… Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla kaapinlevyllä, ja nauroi:
»Tuossa ovat Bergin kirjeet ensi vuodelta, jolloin olimme kihloissa…» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset kirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi ja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia — kaikkea.