Ja kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen katseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.
Se oli viime joulu.
* * * * *
Tine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja itki.
Raskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne olivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.
Vähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.
II.
Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin, kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.
L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari, jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin, nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä, äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime sodasta.
Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa. Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan, jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona: