Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa juureen.
Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin, heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin nykäisemällä.
»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.
»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi lehteään pakasta.
»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas ett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»
»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja puristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.
He seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa lehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi Sten.
»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki, istuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän lehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan kuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.
»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.
Hänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään pystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti täytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan sanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat sill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen kasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.