Sofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut »mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten rohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti vaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin runoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.
»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä vallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa olemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää. Tiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu varustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole tarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa näitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista kuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille, silmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä teitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain! Vastaanotto on oleva lämmin…»
Sten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi sitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja herra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin puristuneilla käsillään.
Rovasti jatkoi lukuaan:
»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani iloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät taisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden yli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata päästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta mahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet on vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä eteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun ovat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova hänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin…»
»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.
— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat multakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen riveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat…»
Rovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki loistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.
»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä vieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on raskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on kovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on vuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko häpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni voisi olla: voitto. Minä toivon niin, ja niin toivomme kaikki, mutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»