Rovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen sanoi silmät selällään:
»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»
Nyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä hetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani kätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavat kansakunnan luottamusta. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän suoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että Dannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta olemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua unen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi helposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on tullut miltei kumaraniskainen joukkio.»
»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat seisomaan.
— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet kulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan parhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki tullut, se hetki, jota nämä miehet ovat tahtoneet. Niin» — ja rovasti korotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä, jotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina siitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he tiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he ymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin kadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja — itsekunnioitus jäisi unhoon tässä maassa…»
He huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.
»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »sen he ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se, jota tänä hetkenä varjellaan.»
Hän vaikeni.
He eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja Vollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat heiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot pikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta» ja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on suojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan kokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta ei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi nenä-äänellään:
»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».