He joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli yltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi liehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän päittensä päällä.
Pihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta sisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan, kehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi puhua sodasta ja nousi tuolille:
»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän — »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus, joka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti…»
»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä huonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen, toisti yhä:
»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»
Vain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat edestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa kaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta, kenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta, kuningas Kristiania.
»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»
Postimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.
Mutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti hämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka vaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa, löi heikosti päin rovastin kasvoja.
Ikkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että parooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat parhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen: myöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien veljiensä terveydeksi.