Kaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki; ulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin varjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin kohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui sisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa — ikäänkuin vala.
Herrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä hurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi värähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:
»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»
Vanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:
»Nuo tuolla — heidän on kuoltava.»
He tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä hypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin hän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät seisomaan ja kuuntelivat häntä.
»On puhuttu johtajista» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä, jotka johdattivat vanhempia — mutta meitä, meitä nuoria, meitä joiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat runoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista… Hän joka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän, joka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon — hänen näkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään…»
»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan — »että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia… Ja vielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia, ne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme… Ja kun nyt» — hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään ymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen kasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan saakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla seisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan ryöstäjiä kasvoihin, on se hän ja hänen sanansa, joka on elvyttänyt tuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen: hänen on edesvastuu ja kunnia — eläköön siis hän ja hänen sanansa.»
Klint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen kurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken heidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja ulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi ladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja uudelleen.
Miehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen Bøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo pihalla: