»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen kimeästi:
»Tine? Tine? Missä on Tine?»
Sisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua, keinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:
»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi ja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän kauhistuksissaan oli irroittanut.
»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen ylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille tapahtunut jotain?»
Mutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän ja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti, valkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen valahtivat alas.
Bølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea — arkihuoneenovea.
Tine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui istumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.
Rovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.
»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi — eikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —: