»Tänä yönä Tanska on kavallettu», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä, joukkonsa keskessä.
Ja ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle ja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän neuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa, väitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi Klint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa niin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula, aivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa, joka meni sirpaleiksi.
Silmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan — Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat tärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —; mutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita, Scheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja rovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja suurella liikkeellä:
»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»
Kukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki vieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin ihmiset, jotka äkkiä herätetään:
»Ah, täällä on vieraita!»
Se oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja valkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja kumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja katseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt valtiomiesasentoonsa pöydän ääreen.
Toiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta; kappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — mutta päästi sen: piispa oli nähnyt.
»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.
Kamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään, joita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret tiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään hänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin usein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita levottomia sääriä.