Tine istui vielä vuoteen reunalla ja hymyili: »Niin, kyllä vain rouva
Bergillä oli päähänpistonsa», sanoi hän.
Hän ajatteli sitä aamua, jolloin metsäherra juuri kulki käytävänovessa, heidän istuessaan vuoteissaan kesken parasta pakinaa, ja rouva Berg oli tarttunut äkkiä hänen molempiin sääriinsä — metsäherra oli jo portaissa — ja työntänyt hänet metsäherran tyynyn alle — metsäherra oli jo ovessa. — »Ole hiljaa, ole hiljaa», kuiskasi rouva Berg — —
Metsäherra astui huoneeseen: Tine makasi kuin hiiri.
Ja rouva Berg kertoi ja jutteli metsäherran kanssa, joka kuunteli ja nauroi ja istuutui — keskelle vuodettaan.
»Sinä istut Tinen päälle, sinä istut Tinen päälle», huusi rouva Berg vallan hengästyneenä naurusta… ja Tine ryömi vuoteesta, tulipunaisena kasvoiltaan, itku kurkussa, ja ryntäsi ulos huoneesta, alas portaita, juoksi koululle saakka, eikä tullut metsäherrantaloon kolmeen päivään, niin häntä hävetti.
— — — Tine nousi, ja he alkoivat tyhjentää makuuvaatteita metsäherran vuoteesta ja koota ne oven ulkopuolelle.
»Ota kynttilä», sanoi Tine. Hän ei voinut katsella tyhjennettyä huonetta.
He kantoivat tyynyt ja patjat portaita alas ja huoneitten läpi, joiden kaikki ovet jäivät auki heidän jälkeensä.
»Tääll on niin tyhjää, niinkuin me kaikk oltais menty», sanoi Sofi.
»Niin», sanoi Tine, päästäen patjan putoamaan.