Tine ei kuunnellut häntä. Hän juoksi pihalle, puutarhaan. Hän ei milloinkaan ollut tuntenut sellaista tuskaa. Hän törmäsi pimeässä puuta vasten, pensaaseen, mutta juoksi yhä — kukkulalle.
Sotajoukko näytti vain suurelta varjolta, edetessään tietä pitkin.
Hän seisoi kauan; hän tahtoi erottaa eräät kasvot, mutta ei nähnyt mitään. Ääneti liukui tuo suuri, tuntematon varjo ohi — ohi ja ohi, ulos pimeään, jossa askeleet häipyivät.
Sitten Tine meni alas, sisälle. Kynttilät paloivat vielä ruutujen takana; kaikista ovista kävi veto. Korjaamatta jätettyjen vuoteitten edessä seisoi pari lekottavaa kynttiläpahasta.
Keittiössä oli Sofi istunut tukille; hän istui ja nuokkui; ja renkituvassa makasi Maren kaappisängyssä, kasvot pöhöttyneinä, nukkuen, pitkin pituuttaan kynttilänsä vieressä.
Tinellä ei ollut rauhaa, hän ei saattanut nukkua. Hän sammutti ikkunakynttilät ja koetti kirjoittaa — rouva Bergille kirjettä, jonka hän jo oli aloittanut.
Mutta hän ei kirjoittanut; kumartuneena lampun valossa hän vain luki ennen kirjoittamaansa.
Niin, kaikki oli metsäherrasta, joka lause — kaikki.
Ja äkkiä hän jätti kirjeen sikseen, päästi sen käsistään ja meni sisään, pimeään puutarhasaliin. Siellä hän nojasi päänsä kylmään marmoripöytään ja itki…
Aamun ensimmäinen sarastus syttyi. Harmaana hiipi päivä esiin valaisten korjaamattomia vuoteita ja hävitettyä ja autiota taloa.