Ovet olivat vielä auki; ne paukkuivat ylhäällä ja alhaalla.
Mutta Tine ei noussut paikaltaan. Hiljaa istui hän harmaassa aamussa.
Ulkoa kuului taas torvien törähdyksiä; tuuli hajoitti ne, niin että ne kuuluivat lintujen kirkunalta.
Äkkiä hän hymyili: hän ajatteli metsäherran sanaa: »hyvästi». — — —
* * * * *
Sen päivän aamuna alkoivat tykit soida Broagerissa.
IV.
Rauha oli poissa.
Tykit valoivat syvää, kauhistavaa ääntänsä aaltoilevaan ilmaan, tuntimääriä, samalla kun tie kaikui marssivien askeleita ja lähetit karauttivat täyttä laukkaa puolikuolleilla hevosillaan: kahteen erään oli annettu hälyytysmerkit saman vuorokauden aikana.
Kaikki rakennusrivit metsäherrantalossa vavahtivat silloin tällöin — lattiat ja seinät — aivan kuin olisivat olleet kuumetautisia, eläviä olentoja.