Kaikki jokapäiväinen työ tuli tehdyksi. Ruoka kannettiin sisälle ja tuotiin ulos. Joukkoja saapui ja lähti.
Oli ilta. Tine tuskin tiesi, että hän vaistomaisesti viipyi viipymistään sisällä, kulkien ympäri ryhmästä ryhmään ja vain kuunteli, voimatta irtautua; hänen täytyi jäädä sinne, hänen täytyi kuunnella.
Huoneissa oli hälinää. Upseerit puhuivat äänekkäästi, miltei iloisesti:
»Viisisataa granaattia oli ammuttu», huusi eräs.
Toinen arveli, että niitä oli ollut seitsemänsataa. Ja kuitenkaan eivät varustukset olleet saaneet mitään vaurioita.
»Ei edes ruudin arvosta», sanoi muuan ajutantti.
Uunin vieressä seisoi suurin ryhmä. Eräs kapteeni, jonka parta oli
Napoleonin mallinen ja jolla oli piippu suussa, sanoi:
»Aliluutnantti Appel on haavoittunut.»
»Onko? — Hänkö, se tulokas?»
»Niin», vastasi piippuniekka. Ja toinen, joka lämmitteli selkäpuoltaan, lisäsi: