»Tiedättehän, se hintelä, vaalea —»
Keskellä lattiaa seisoi toinen ryhmä. Parhaasta päästä nuoria luutnantteja, jotka pureskelivat pieniä viiksiään ja keskustelivat tapahtumista käyttäen sangen ammattimaisia sanantapoja.
Tine kulki heidän ohitseen.
Kirjakaapin vieressä puhuttiin jostakin paaluvarustuksesta, joka oli räjäytetty. Kolmekymmentä miestä oli mennyt aivan mäsäksi ja lyttyyn parrujen ja paalujen alle.
Tine seisoi likellä ja kuunteli kauan.
»Kuinka kalpea te olette, neitsyt Bølling», sanoi eräs kapteeni, joka kääntyi hänen puoleensa ja eristäytyi ryhmästä.
»Niinkö kapteenin mielestä?» sanoi Tine ja jäi yhä kuuntelemaan:
Kaksikymmentäneljä kuollutta oli joku laskenut.
Tinessä eli vain yksi ainoa ajatus:
»Ja ne ampuvat yhä… ne ampuvat yhä.»
Vihdoin hän kiskaisi itsensä irti ja meni ulos, pitihän totivesi panna tulelle, ja yösijat oli valmistettava, kaikille sohville.