Käytävässä makaili eräs luutnantti matka arkulla, käryävän lampun alla.
Hän puhutteli Tineä ja kertoi.
Hän oli ollut aivan eturintamassa — paalumajan luona. Tine jäi seisomaan; hän ei kuullut tavuakaan siitä mitä toinen sanoi. Äkkiä kysyi hän vain puoliääneen ja katseli luutnanttia:
»Oliko se niin hirvittävää?»
Luutnantti jatkoi kertomustaan — todellisuudessa hän oli kuulunut kymmenenteen rykmenttiin, jonne vuorokauden mittaan oli pudonnut kaksi granaattia.
»Kuumaa se oli», sanoi hän, »mutta tuleen tottuu».
Hän sojotti sääriään ja jutteli juttelemistaan, samalla kun hän, ikäänkuin ajatuksissaan, otti Tinen tahdottoman käden ja kosketteli sillä polveaan.
»Näittekö kuolleet?» sanoi Tine vain eikä liikahtanut.
Joku tuli vierashuoneesta, ja luutnantti kirosi hiljaa.
Tine meni ja pani toti veden tulelle ja vei sen sisään ja sai kaikki sijat tehdyksi; häneltä kysyttiin ja hän antoi vastauksia.
Sofista ei ollut mihinkään. Hän vain istui, käärittynä, koko päivän sopessaan ja valitteli.