Nyt hän ryömi Tinen luo kamariin.
»Eihän sitä enään kulje turvass maan pääll», sanoi hän ja valitteli tykkien jymistessä. »Se tulee meidän kaikkien pääll… ennenkuin tiedämmekään», kertasi hän ja korotti ääntään: »Ei ole varmaa paikkaa maan pääll.»
Tine istui uunin ääressä. Hänestä oli kuin tykkien jymy vain olisi kasvanut sitä mukaa kuin yö kului.
Sofi jatkoi yhä itkevällä, alituisesti nousevalla ja laskevalla äänellä puhettaan metsäherrasta ja »kaikest täst surkeudest» ja Marenista, »joka ei oikein tietäny kuink hän aina vaan sais värvätyks housuparin sänkyyns».
»Ei, sitä hän ei tiedä», sanoi Sofi ja alkoi taas puhua rouvasta:
»Kuink enkelimäisen hyvält hän näyttää tuoss noin», hän katsahti rouva Bergin kuvaa, joka riippui vuoteen yläpuolella, ja Tine seurasi Sofin katsetta.
»Siin hän istuu», valitteli palvelija, »ja näyttää niin sydämellisen iloselt… niin, kukaan ei tiedä» (Sofin ääni nousi) »mitä voi sattua… ja kuka on vointi vetää viime huokauksens…»
Sofi alkoi itkeä ääneen.
»Se on sitt rouvan näkönen», toisti hän yhä, »se on sitt rouvan näkönen, tuommonen juur hän oli — — noin hän liikku tääll joka päivä…»
Tine irroitti kuvan ja katseli sitä kauan.