»Niin, se on näköinen», sanoi hän ja piteli kuvaa, lujasti, aivan kuin olisi ristinyt kätensä sen yli. Kyynelet valahtivat esiin hänen silmistään — ensi kertaa näiden vuorokausien aikana.
Ylt'ympäri talossa rupesivat upseerit hankkiutumaan levolle. Tine kietoutui huiviinsa. Hän teki saman kierroksen kuin metsäherra, nyt kun tämä oli poissa. Olihan metsäherran turvallista tietää, että edes joku piti vartiota.
Käytävässä istui luutnantti yhä.
Tine kiersi lyhty kädessä kaikkien huonerivien ympäri. Sisällä oli hiljaista, kauttaaltaan. Mutta maa tuntui heikosti vavahtelevan, tykkien jyristessä. Veräjän luona tuli jokin haamu häntä vastaan. Se oli käytävän luutnantti, jonka mielestä oli edullista tehdä »kierros» tänä iltana.
Mutta hän väistyi syrjään, nähdessään Tinen kasvot, kalpeina ja jäykkinä, lyhdyn valossa.
Tine meni pesutuvan kautta. Keskellä lattiaa paloi lekottava kynttilä, jonka Maren taaskin oli jättänyt.
Sisällä huoneessa Tine riisuutui hitaasti. Maatessaan hän muisti yht’äkkiä:
»Mutta Appelhan on haavoittunut» — ja unohti sen samassa jälleen.
Ikkunaruudut helisivät heikosti. Ulkona tallissa valvoivat eläimet.
Silloin tällöin ne ynisivät, umeasti, aivan kuin rajuilman edellä.
* * * * *