Pommituksen kolmas päivä koitti, eikä Bergin rykmentti ollut palannut.
Myöhään yöllä oli jälleen annettu hälyytyskäsky. Tunti tunnilta kului, kaikki rykmentit olivat menneet.
Parooni oli vaunuissaan lähtenyt matkaan päivän ensi kajossa.
Nyt ei koko suuressa, autiossa talossa kuulunut pienintäkään melua, eikä kukaan ollut lähtemässä. Tine ei kestänyt sitä, hän meni kotiin.
Siellä oli matami Bølling ottanut ajasta vaarin; hänellä oli kaikki lattiaämpärinsä esillä. Kaksi torpparinvaimoa hankasi sannalla ja paljain käsin. Tine ryhtyi auttamaan, sitaisten hameensa ylös.
»Mutta mitä se auttaa tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka saippuoi tuolien selkämyksiä vanhoilla käsillään. »Lika tunkee kuitenkin sisään kaikista raoista. Se tulee kaikkien kynnyksien yli.»
Matami Bølling loi katseensa torille, joka oli syvän loan vallassa.
»Ja se käy aina vain pahemmaksi», sanoi hän ja jatkoi jälleen saippuoimistaan.
»Niin, äiti, niin», sanoi Tine vain hän hankasi lujasti ovipiellä — kun äidin puhetulvassa tuli pieni seisahdus.
Kievarinovessa näyttäytyi Tinka, pilareitten välissä.