»Teillä on mahdoton urakka!» huusi hän torin poikki.
»Ei, me annamme lian pesiä!»
Tine alkoi juosta kievariin päin, niin että loka roiskui hänen ympärillään.
Aamupäivällä yltyi tykkien jymy. Niin ankaraa ei se ollut vielä koskaan ennen ollut. Ruudut, joita matami Bølling kiilloitti, helisivät hänen käsissään.
»Oi Herra Jumala tätä surkeutta — oi Herra Jumala tätä surkeutta», sanoi hän, liikuttaessaan käsiään vapisevia ruutuja pitkin.
Tine jätti ovipielet silleen; kalpeana, tuijottavin silmin hän vaipui tuolille.
Pesän vieressä riitelivät torpparinvaimot, mistään välittämättä, kiehuvasta vedestä.
He saivat kaikki valmiiksi, ja matami Bølling tahtoi saattaa Tineä. Hän tai toi nähdä, kuinka siellä alhaalla tultiin aikoihin. Tori ja tie oli yhtenä liejukkona. Matami Bølling nosti hameitaan eikä tietänyt mihinkä astua.
»Tine, Tine», huusi hän melun halki ja kääntyi katsomaan tytärtään, joka aina jäi jälkeen.
Eikös ollut ihan kuin Tine olisi kulkenut vallan unessa… ja laihaksi hän oli käynyt — vallan laihaksi.