»Oi voi — oi voi, tätä surkeutta», huokasi matami Bølling ja jatkoi matkaansa.
Hän kulki huoneitten läpi sukkasillaan. »Ettemme toisi likaa mukanamme sisään», sanoi hän, »täällä on sitä kyllin — täällä on sitä kyllin».
Matami Bølling katseli huokaisten lattioita ja kattoja. Ja huonekalut olivat saaneet naarmuja ja seinät kolhaisuja, eikä mikään ollut paikoillaan.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitti matami Bølling kaiken tämän hävityksen nähdessään. Hän puhui »tästä ihanasta talosta», millainen se oli ennen ollut:
Ja nyt — ja nyt! Matami Bølling pysähtyi ja alkoi itkeä.
»Tuossa oli hänen ompelupöytänsä», sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän kulki notkuvien lattiapalkkien yli: joka sopessa näkyi hävityksen merkkejä.
»Mutta Tine, sinun pitäisi toki koettaa hiukan varjella tätä», sanoi matami Bølling hiukan kiihkeästi.
»Niin, äiti, niin», vastasi Tine.
Näkihän hän kyllä, kuinka lika pesiytyi talon kaikissa sopissa, että kaikki kului ja joutui rappiolle, eikä hän sittenkään tehnyt mitään… Eihän hän voinut sille mitään…