Matami Bølling kulki paikasta paikkaan ja torui:
»Voisihan sitä tehdä jotain — pitää koossa…»
»Ja sinun pitäisi kovistaa piikoja», sanoi hän.
»Niin, äiti, niin.»
»Mutta kaikki» — ja äkkiä särkyi Tinen ääni, oli kuin hän puhkeisi nyyhkytyksiin — »on poissa tolaltaan..»
»Niin, niin, tyttöseni», sanoi matami Bølling hiljaa ja alkoi itse uudelleen itkeä, taputtaen tyttären käsiä.
… Matami Bølling oli kulkenut pihan poikki, veräjälle.
Väsyneenä istuutui Tine tuolille uunin viereen: toiset puhuivat eikä hän kuunnellut heitä, he kulkivat hänen sivutseen eikä hän huomannut heitä, sillä hänellä oli vain yksi ajatus, yötä päivää yksi ainoa ajatus, joka vaimensi tuhannet muut:
Kun he tuovat hänet verisenä — haavoitettuna ja verisenä.
* * * * *