Kun matami Bølling oli veräjän ulkopuolella, oikaisi hän peltojen poikki. Hän tahtoi mennä katsomaan Per Erikin väkeä. Vanhus oli viime aikoina ollut niin heikko, kenelläkään ei ollut nykyään aikaa vaalia sairaspoloista.
Mutta ylhäällä kummulla hän näki äkkiä Bøllingin, aivan korkeimmalla huipulla, ja hänen vieressään oli Lars työnjohtaja auroineen.
Mutta että Bølling oli päässyt kiipeämään tuonne ylös — matami Bølling riensi miltei juoksujalkaa kynnettyä peltoa myöten —: oliko se nyt sopiva paikka, vetoinen ja tuulinen, sairaalle miehelle, niin huono kuin hän oli.
»Bølling, Bølling», huusi matami.
Mutta hän ei kuullut enää — ei edes omaa ääntään, joka silmänräpäykseltä, hänen juostessaan kummulla seisovaa Bøllingiä päin, kävi tykkien jymy yhä ankarammaksi.
Niinkuin ääretön vaippa, pattereista suihkivien salamain lävistämänä, makasi vyöryvä savupilvi yli tienoon. Ja sitä vastaan erottuivat, ikäänkuin maan syvyydestä kohoavina, valtavat mustat savupatsaat, joita liekit kiertelivät, suunnattomat, taivaaseen kohoavat tukipylväät— ne nousivat taloista ja kylistä, jotka paloivat perustuksiaan myöten.
Matami Bølling ei puhunut. Kauhistuneena rupesi hän vapisemaan ja vei, ikäänkuin rukouksessa, ristityt kätensä väliin ylös ja taas alas.
Bølling oli nähnyt vaimonsa. Mutta hän ei liikahtanut.
Hän otti vain keppinsä ja ojensi sen vapisevalla kädellään savupatsaita päin, puhuen kankealla kielellään:
»Tuo on Ransgaarde.»