He palasivat arkihuoneeseen ja istuutuivat jälleen, Tine kohokkeelle, ompelupöydän vanhalle paikalle. He eivät puhuneet paljon, vain jonkun sanan silloin tällöin, ja kaikki istuivat samoissa ajatuksissa.
Matami Bølling istui ja keinutti yhä päätään ja katseli huonetta.
»Niin — tämä oli totisesti ihana koti», sanoi hän. Molemmat vanhat Bøllingit käyttivät lakkaamatta sanaa »totisesti», se tuli heiltä ikäänkuin viran puolesta, ja se johtui Bøllingin uutterasta raamatun viljelyksestä.
Matami istui jälleen hetkisen, hänen ajatuksensa kääntyivät toisaanne: »Tulihan kaikki hyvin mukaan, ja oliko kaikki hyvin pakattua?» kysyi hän. »Oliko karhunmarjat sidottu lujasti kiinni laatikkoon?»
Karhunmarjat olivat kaksi ruukkua hilloa, jotka matami Bølling oli keittänyt rouva Bergille Kööpenhaminaan vietäviksi.
»Sillä se on hänen parasta hilloaan, Tine», sanoi matami, »parasta hilloaan… ja sanotaan, ettei niitä ole saatavissa siellä, karhunmarjoja…»
»Metsäherra itse köytti ne kiinni, äiti», sanoi Tine.
»Me olemme sitte kerran jos toisenkin» - matami Bølling puhuu yhä samalla hiljaisella äänellä — »syöneet karhunmarjoja tässä talossa — ja marmelaatia — Ja korppuja», lopetti hän, pienen vaitiolon jälkeen.
»Niin olemme», sanoi Tine katsoen ulos suoraan eteensä.
Hän ajatteli iltoja, jolloin heille tuotiin sana koululle — useimmiten silloin kun metsäherra oli poissa — ja he saivat teetä, ja hilloruukut ja korput tulivat pöytään, ja he söivät teevadeilta, ja juttelivat, ja rouva Berg ja hän nauroivat ja lauloivat.