Tinkaa ja palvelustyttöjen piti kääntää päätään — aina silloin tällöin — kun haavoittuneet kiitollisina puristivat heidän käsiään.
Hitaasti solui jono torin poikki; hetkeksi virvoittaneina istuivat ja makasivat haavoittuneet rauhallisesti.
Matami Bølling oli jälleen mennyt ylös. Hän seisoi avoimessa ikkunassa Bøllingin vieressä. »Noita nuoria ihmisiä, noita nuoria ihmisiä», sanoi hän seuraten silmillään viimeisiä vaunuja, jotka katosivat hitaasti näkyvistä.
Tine seisoi keskellä toria, tyhjät ämpärit vieressään. Silloin hän näki vanhempiensa seisovan tuolla ylhäällä, samassa ikkunassa.
Ja äkkiä hän jätti kaikki ja meni sisään.
Hän ei tahtonut nukkua metsäherrantalossa tänä yönä. Hän tahtoi jäädä kotiin ja viettää taas kerta iltansa siellä ja nukkua sohvalla — se ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Bølling istui vanhassa sopessaan, Tinen kädet omissaan. Hän oli niin iloinen, aivan kuin olisi saanut tyttärensä kotiin pitkältä matkalta.
Alkoi hämärtää, ja Tine kääriytyi huiviin ja istuutui penkille portailla. Tykkien viimeinen jymy oli häipynyt ja kaikki oli nyt ääneti — hiljaa kuin virvoitus. Vain pajasta kaikui tuttu kodikas kalke.
Sitten taukosi sekin; renki sulki oven ja lukitsi sen, ja seppä kulki torin poikki koirineen.
»Lopettivathan ne toki vihdoin», sanoi hän ja tervehti ylös ikkunaan
Tineä.
»Niin», vastasi tämä.