»Ja Herran rauha niille, jotka ovat menneet», sanoi seppä hitaasti.
»Hyvää yötä, neitsyt.»
»Hyvää yötä, Knut seppä.»
Seppä kulki eteenpäin, kievarin sivu, koira vieressään. Tine jäi istumaan. Hiljaa kohottivat piilipuut oksiaan, pimenevää taivasta päin.
… Tee oli juotu. Bølling oli päässyt lepoon tuoliinsa ja matami kutoi kantapäätä. Tine istui korokkeella, kädet sylissään.
Matami Bølling puhui heistä, jotka olivat »siellä kaukana» — rouvasta ja pikku Herlufista.
»Niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä — istua siellä voimatta seurata mukana — niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä.»
»Niin», sanoi Tine hitaasti ja lempeästi.
Hän nojasi päätään taaksepäin, vanhaa piironkia vasten, joka oli ikkunain välissä, ja alkoi puolittain hyräillä, puolittain laulaa — laulua »Pikku Gretestä»:
Ah, kultaseppä rakkain, mult' ehtyi riemu maan, mun Gretein lähtee luotain pois Kööpenhaminaan. Nyt pyydän, sormus kultainen, oi arvon mestar' Sven, se tehkää mulle piirtäin nää sanat sisään sen: Jää hyvästi nyt, Grete pieni!