Matami Bølling hyräili mukana loppukertoa, kantapäätään kutoen.
»Kuinka ihanasti hän lauloikaan tuon laulun», sanoi hän sitten, kun he olivat päässeet päähän.
Tine istui ääneti; hän oli puristanut kätensä lujasti ristiin sylissään.
»Niin, nyt kai meidän on mentävä levolle», sanoi hän sitten ja nousi ja suuteli isäänsä.
* * * * *
Tine oli vielä kotona koululla, kun joukot saapuivat kello kuusi. Hän kulki ympäri ja auttoi missä milloinkin.
»Mutta Tine, siellä alhaallahan on täysi talo», sanoi matami Bølling — mutta kyllä oli hänenkin talonsa täysi —: »ja kyllähän me tullaan aikoihin, ja kyllähän me tullaan aikoihin…» Hän tahtoi, että Tine olisi mennyt sinne.
»Kyllä, äiti», sanoi Tine hoidellen Bøllingiä, joka jälleen oli huonona.
»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»
»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen liikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»