»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.
Hän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi
Sofin, joka vei ruokaa sisälle.
»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä — se oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta — »voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin hän on.»
»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.
Sofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka mettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät», toisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on joka tapauksess komee varsi.»
»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan kuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.
»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas. Sofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka tulivat suoraan kuoleman maalt».
Tine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain ääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän silloin tällöin Bergin äänen.
Nyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään, ikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun toisen — ja näki hänet, niin suorana ja voimakkaana.
Berg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä te olette ollut kätkössä?» (vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan, seisoi Berg hetken: