»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »Olen teitä ajatellut.»
Hän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:
»Että olettekin tullut kotiin.»
Berg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin kuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä, joka istui tuossa, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena kuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja liejussa, vallihaudoissa.
»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.
»Sain.»
Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa oveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»
Se oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi vesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne…»
»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun talo on täysi ja Bølling… ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin pyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine — hän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat jyrisevät…»
»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili
Bergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina
Bøllingille: kun metsäherra vain on terve.»