— Olen kuullut siitä hieman.
Pohjoismaalainen herra muutti asentoaan ja pani kätensä ristiin polviensa ympäri:
— Niin oli meidän esitettävänä "Yli voimain".
— Se oli kaikista näytelmistämme vaikein ja siinä saatoimme saavuttaa suurimman voiton. Kuivimmat mielet enimmän janoavat sadetta ja epäuskolla on suurin ihmeiden nälkä.
— Mutta mistä saatiin näyttelijät? Olin jo tottunut heitä perehdyttämään vieraan kansan käsitystapoihin. Mutta tässä heidät oli vietävä kokonaan toiseen maailmaan. No, lopuksi olimme saaneet ne haalituksi kokoon. Ainoastaan Eliasta ei meillä ollut. Muistatteko hänet? Hän on Sangin poika. Hän, "jonka vaatteet polttavat häntä", hän, kaikkein enimmän ikävöivä, kaikista uskottomista uskovaisin. Niin, niin, te muistatte kyllä, hänet, joka näytelmän toisessa osassa räjähdyttää kapitalistien salin epätoivoisena uskovaisena, ja hän on näytelmän tärkein henkilö. Hän on joka tapauksessa sen vaarallisin. Sen tiesin, ja meillä ei ollut häntä. Me olimme koettaneet konservatorion kymmentä oppilasta ja kahtakymmentä oppilasta. He olivat mahdottomat. Olimme koettaneet kymmentä harrastajaa ja kahtakymmentä harrastajaa Parisista ja esikaupungeista ja Wersaillesista. Hekin olivat mahdottomat eivätkä ymmärtäneet tavuakaan. Ja meidän täytyi jättää se sikseen, jättää kaikki sikseen, jollemme saaneet Eliasta.
Pohjolan mies pysähtyi tuokioksi ikäänkuin saadakseen ilmaa:
— Niin sanoi tirehtööri eräänä päivänä ja puri hampaansa ohuihin huuliinsa:
— Meidän täytyy panna Crangier koetteelle.
— Kuka on Crangier? kysyin minä.
— Hän on muuan oppilas, vastasi tirehtööri. Hän saa siis näytellä osan.