— Mutta miksi koetamme häntä sitte näin myöhään?
— Koska hän on mahdoton — ja tirehtööri sätkytteli pitkine säärineen, kuten hänellä oli tapana, milloin kaikki tyyni oli luhistumaisillaan hänen ylitsensä:
— Hän on mahdoton. Mutta te saatte siis harjottaa hänet. Ja *hänellä* on se veressään.
— Kuinka vanha hän on? kysyin.
— Hän kai on tuossa yhden- tai kahdenkolmatta korvilla — mistä minä tiedän!
— Ja hän ei tietenkään ole koskaan pelannut komediaa? huomautin.
Tirehtööri nauroi.
— Oi, mutta saatte nyt hänet nähdä huomenna.
— Seuraavana päivänä aamupäivällä, kun saavuin tirehtöörin konttoriin, seisoi siellä oven pielessä nuori ihminen. Hän seisoi aivan oven pielessä. Luulin, että hän on jonkun kauppaliikkeen juoksupoika enkä pannut merkille muuta kuin että hän oli tavattoman laiha. Istuuduin lukemaan kirjeitä, kun tirehtööri tuli sisään. Juoksupoika, hän seisoi yhä siinä…
— No, hyvää huomenta, sanoi tirehtööri ja (muistan sen hyvin) sanoi koko joukon sellaista kuin mies, joka on kiusaantunut ja hämillään, ennenkuin hän hujautti hieman kättään ovea kohden, juoksupoikaa kohden: