— Niin, sanoi hän, siinä on siis hra Crangier.
Minä olin kääntynyt.
Tuo — *tuo* oli hra Crangier, *tuo* oli Elias.
Juoksupoika oli Elias.
Olin sanomaisillani jotakin — mutta pysähdyin: raukka, kuinka pelästyneeltä hän näyttikään. Hänellä olivat hyvin suuret silmät (hän on nälissään, tuumin itsekseni) ja hänen kaulansa oli niin hoikka kuin linnun kaula tai vanhan ukon. Ei, niin pelästyneitä silmiä ja käsiä en ole nähnyt ikinäni…
— Hänkö on hra Crangier? sanoin minä vain.
Ja hän, juoksupoika, nypelöi edelleen kurjaa huopahattuaan, jonka lävitse kyllä voi nähdä, siitä olin varma, ja tirehtöri sanoi:
— Puhukaa nyt siis Crangierin kanssa, rakas ystävä. Hän osaa roolin.
Ja tirehtöri meni, ja me, me toiset jäimme kahdenkesken ja minä kehotin ihmistä istumaan. (Niin, kerron sen näin seikkaperäisesti, jotta ylipäätään voisitte ymmärtää koko jutun ja hänen — kenen minä sitte jouduin tappamaan.) Hän istui aivan vastapäätä minua, tuolin äärimmäisellä reunalla (niin, noista silmistä kuvastuu nälkä, tuumin jälleen itsekseni) ja minä kysyin häneltä:
— Ettekö ole koskaan ennen näytellyt?