— Kyllä, herra.
— Missä?
— Maaseudulla.
— Missä maaseudulla?
— Seurueissa.
Hän ikäänkuin vavahti joka sanalle, jotta sanoista ei tullut mitään sanoja, vaan ainoastaan korahduksia, jotka takertuivat hänen laihaan kurkkuunsa.
Ja äkkiä sanoin minä, sillä minua alkoi säälittää tämä kurja olento ja juoksupoika, joka istui lakkaamatta nypelöiden pääkappalettaan (niin … sääliä se oli. Se oli alusta alkaen sääliä, joka minua kannusti ja jäi yhä kannustamaan, vaikka minä tiesin … tiesin mihin se oli päättyvä — —) minä sanoin ja yhtäkkiä sangen ystävällisesti:
— Mutta nyt on teidän oltava levollinen — eikä pelättävä, hra
Crangier. Menemme sitte harjotussaliin ja katsomme, kuinka se käy.
— Niin, kiitos, sanoi hän ja hypähti pystyyn kuin vieterien ponnahduttamana, mutta jäi seisomaan.
— Tuletteko sitte? kysyin ollen jo ovella.