— Kyllä, sanoi hän ja jäi seisomaan.
Ja yhtäkkiä sanoi hän — ja minä käännyin ehdottomasti:
— Voitte ymmärtää, että tämä tulee minulle olemaan ääretön onni.
— Niin, niin, sanoin minä (ja ajattelin jälleen; Herra Jumala, kuinka se mies on nälissään): Nyt menemme.
Me koetimme. Hän oli mahdoton. Mutta hän ymmärsi Eliaksen. Hänellä oli aivan varmaan leivän nälkä, elämäntehtävän nälkä ja juuri kuin Eliaksella ihmeiden nälkä. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi hän minuun niin peloissaan kuin häneltä leikattaisiin pää pois, ja jokainen lause takerteli hänen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut, takertelekse kivikossa.
Sanoin itsekseni: Sillä miehellä on lahjoja ja hänestä ei tule koskaan näyttelijää. Hän on Elias ja hän on perin naurettava.
Ja hän jatkoi, ensinäytöksen, toisen näytöksen, koko osan loppuun — kuten hengästynyt ja epätoivoinen uija, joka kuohujen keskellä koettaa saavuttaa laudan. Hän ei kääntänyt silmiään minusta, kunnes hän lopetti ja — odotti rautalankasormet puristettuna kämmeneen.
— Jaa, jaa, sanoin minä: Voitte pitää osan. Tahdomme koettaa (ja sydämessäni sanoin: Hän on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) — silloin yhtäkkiä tunsin hänen luisten sormiensa tarttuvan käteeni:
— Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi hän ja puristi edelleen kättäni.
Ja minä sanoin itsekseni, niin minä sanoin sen — miksi ja kuinka se oli mahdollista? — mutta minä sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani, kentiesi olikin: