Ja minä vastasin arastellen näitä kasvoja ja tätä avuttomuutta ja nälkää:
— Ei, ei, Crangier… Mutta tehän ette voi.
— Kyllä, vastasi hän ja nyökkäsi kuten kymmenvuotias lapsi (sillä hän nyökkäsi aina siten):
— Jollette te vain väsy.
Ja minä sanoin hyvin lempeästi, hänen uskonsa ja hänen hätänsä voittamana, mikäli tiedän:
— Ei, ei, tiedättehän hyvin, etten väsy.
Ja leikkisästi lisäsin:
— Mutta syöttekö nyt mitään, Crangier?
— Kyllä, kiitos, vastasi hän ja nyökkäsi onnellisena: Kyllä, kiitos.
— No, menkää sitte kotiin ja syökää jotakin ja — tulkaa huomenna jälleen.