Pohjolainen vaikeni uudelleen. Mutta kohta jatkoi hän minuun kääntyen:
— Ja jokaisen harjotuksen jälkeen olivat näyttelijät yhdessä sikermässä ja he väijyivät minua karsaasti hymyillen, ja kysyivät niin osanottavasti kuin kysyisivät läheisestä sukulaisesta, joka makaa kuolemaisillaan ja jonka he tulevat perimään: kuinka naulojen takoja edistyy?
— Kiitos, vastasin, se käy mainiosti.
Ja minä päätin itsekseni, etteivät he saaneet olla oikeassa eivätkä päästä voitolle.
— Ja muuten — se kävikin. Se kävi niin hyvin, että minä eräänä päivänä uskalsin näyttää, kuinka se kävi. Pyysin Brattia seuraavana aamuna katsomaan Crangieriä. Aamu tuli ja Crangier ei tiennyt, että joku tulisi häntä katsomaan. Brattin saavuttua sanoin vain:
— Koetamme siis. Tänään on meillä yleisöä, Crangier. Koettakaa nyt parastanne.
— Crangier hytkähti ikäänkuin koko hänen ruumiinsa olisi kutistunut kokoon, ei, kuin hänen sydämensä olisi kutistunut kokoon ja muuttunut pienen nyrkin kokoiseksi nystyräksi. Kaikki hänen verensä syöksi hänen kasvoihinsa — silloin näin ensi kerran, että hänessä oli vertakin…
— Alkakaa, sanoin minä (enkä minä tiennyt itsekään, että siten kuin puhuin, lujasti ja sysäten sanat suustani, siten puhuu hypnotisoija mediolleen, kun näytäntö on annettava. — Bratt taasen oli istuutunut loitommalle seinän viereen, yläruumis etunojassa, kuten urheilija istuu lavalla kilpa-ajoissa.)
Pohjolainen kohotti molemmat kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan kahteen kertaan yhteenpuristetuilla sormiensa päillä:
— Se kävi. Hän näytteli aivan hyvin. Ensi näytös loppui… Hän oli, seisoi ja liikkui ja puhui kuten pitikin — sikäli kuin hän voi, kun kulki unissaan. Sillä mies kulki unissaan…