— Hän kulkee unissaan, sanoin itsekseni.
— Ja pelon, hirveän pelon valtaamana tämän mahdottomuuden tai luonnottomuuden johdosta, pelon, joka jähmetytti kieleni puupuikoksi suussani, jotta tuskin saatoin puhua (ja minäkin esitin puhelut ja tein sen päästämättä ääntäkään eikä hän sitä huomannut) sanoin itsekseni: Sinun täytyy herättää hänet — sinun on saatava hänet hereille … vaikka se maksaisi hänen henkensä, on sinun saatava hänet hereille…
Mutta hän yhä puhui ja vastaili ja liikuskeli ympärinsä kuten unissakävijä kulkee ja liikuskelee.
Ja minä rauhotin mieltäni: Niin, mies kulkee unissaan, mutta kentiesi ei sitä kukaan huomaa. Hänhän näyttelee oivallisesti. Jääköön herättämättä. Olisi synti häntä herättää.
Mutta hänen silmänsä tekivät minut yhä levottomaksi. Hänen silmänsä eivät tienneet mitä hän sanoi. Oli kuin ne olisivat painuneet vielä syvemmälle kuoppiinsa ja ne paloivat siellä kuin kaksi pientä uunia — ne paloivat syvällä kuopissaan poroksi, ja minä vain ajattelin itsekseni: Kunpa ei Bratt näkisi hänen silmiään — —
Mutta hän oli varmaankin nähnyt ne.
Sillä kun koeharjotus oli lopussa (en katsonut Crangieriin, kun se oli päättynyt, en tahtonut katsoa häneen) ja me olimme tulleet konttoriin ja seisseet kotvan, sanoi Bratt äkkiä:
— Niin, se tulee siis menettelemään. Jollette ole sitä ennen miestä tappanut.
Minä naurahdin:
— Sitä ennen — en, vastasin minä.