— Harjottelimme koko ensi näytöksen, mutta minä pysähdyin siinä, missä lumivyöry vierii tunturilta. Sillä "huutoa" ei Crangier vielä ollut oppinut. Harjotusten aikana oli ollut aivan äänetöntä kulissien välissä (äkkiä olin minä sanonut, keskellä touhuani sanonut itsekseni: miksi he hiipivät ympärinsä, — kuten pedot manesissa rautaristikkojen takana) ja harjotusten loputtuakin oli aivan hiljaista: "Niin, harjotukset ovat lopussa", toistin minä eikä kukaan puhunut mennessäänkään. Crangier oli voittanut…
Mentyäni konttoriin, sanoin tirehtöörille, joka seisoi siellä:
— Ei, miksi rooli otettaisiinkaan häneltä?
— Rooli, keneltä? kysyi tirehtööri.
— Crangierilta, tuumin minä.
— Mutta rakas ystävä, oletteko hullu? Kuka puhuu roolin ottamisesta häneltä? Olemme suorastaan hämmästyneet… Onhan aivan uskomatonta, mitä olette siitä ihmisestä saaneet tehdyksi.
Ja äkkiä elähtyen lisäsi hän:
— Mutta tiesinhän sen jo, kun annoin hänelle roolin. Sanoin itsekseni:
Siinä on vihdoinkin osa Crangierille. Crangier, hän on mies omiaan.
Ja äkkiä riensi hän säteilevänä avaamaan ovea ja huusi käytävään:
Crangier, Crangier, oletteko siellä, tulkaa tänne.
Mutta kun Crangier tuli sisään, ponnahti tirehtööri hieman takaperin: