Ja näiden kasvojen edessä sanoin minä (muistakaa, että sanoin sen) sanoin äkkiä:
— Mutta, Crangier, jos luulette, jos itse luulette, ettette voi…
— Mutta paras ystävä, sanoi tirehtööri: etteikö hän voisi — ei voisi.
Olemmehan nähneet, että hän voi.
— No, hyvästi Crangier, sanoi hän viitaten kädellään. Saatte kassasta nostaa viisikymmentä francia.
Olin sanonut itsekseni, katsoessani Crangierin kohotettuihin silmiin: Ei, hän näyttelee siis. Et voi tehdä hänelle sitä surua … antaa hänen näytellä.
Mutta kun ovi oli sulkeutunut, sanoi tirehtöri (missä ajatusyhteydessä — oliko hän tosiaankin arvannut kaikki ajatukseni?):
— Nähkääs, rakas ystävä, kaikessahan on suuri vaaransa tarjolla … ja hän alkoi puhua muutamasta ensi-illasta Ambigussa…
Pohjolainen vaikeni.
Palvelijat olivat avanneet kaikki salin ovet. Mutta vaikka sade yhä virtaili pysyi ilma yhtä raskaana. Francis Ewelyn oli kääntänyt päänsä ja sanoi:
— Tämä rajuilma taitaa kestää kaiken yötä.