— Niinpä taitaa, vastasin minä, kun ei kukaan muu halunnut puhua.
Pohjolan mies tuijotti eteensä, ja kun hän puhui uudelleen puhui hän kuivasti ja verkalleen, ikäänkuin hän selostaisi jotakin tai kuten joku, joka sanelee jotakin pöytäkirjaan:
— Harjottelimme edelleen, joka aamu harjottelin säännöllisesti Crangierin kera kahden kesken… Olin lopulta oppinut, miten voimme joutuisammin päästä eteenpäin. Asetin hänet rinnalleni, olkapäätäni vasten. Seisoimme siten, ja minä pitelin kädelläni hänen käsivarrestaan:
— Puhu nyt, sanoin minä.
Ja hän lausui roolin sanat, hänen ruumiinsa vavistessa ja meidän seistessämme koko ajan olkapää olkapäätä vasten.
Se meni mainiosti.
Meillä oli vain "huuto" jälellä. Ihminen ei voinut oppia tätä huutoa. Hän huusi niin (ja hänen piti huutaa pelästyksestä), että olisi saanut itse kellarirotatkin nauramaan. Lopuksi keksin keinon. Harjotussalissa oli suuri kaappi, taivas tiesi, kuinka se oli tullut sinne. Se oli suuri ja mustaksi maalattu ja näytti vanhalta ruumiskirstulta, joka seisoi pystyssä seinää vasten.
Eräänä päivänä avasin kaapin oven:
— Menkää kaappiin, sanoin.
Crangier seisoi hievahtamatta.