Regissööri ei ollut mennyt. Hän seisoi takanani ikäänkuin tahtoisi minua väijyä (ja niin hän tahtoikin, olen varma siitä, hän ja Bratt, he molemmat tiesivät, mitä tapahtui, he tiesivät mitä minulla oli tekeillä Crangieriin nähden). Yhtäkkiä sanoi hän:
— Te otatte hengen siltä mieheltä. Mutta se menee.
— Minun täytyy, sanoin itsekseni, silmät seivästettyinä Crangieriin, joka puhui kuten pitikin, ja salissa oli jälleen hiljaista … hiljaista, aivan hiljaista, kunnes taputukset tulivat…
Kohtaus oli lopussa ja Sang oli mennyt kirkkoon. Tunturin piti vyöryä — tunturi oli suuri sälekaihdin, jonka laudat kolisten ja jyskyen luhistuivat kokoon kulissien välissä. Näytös riippui tunturista, ja minun täytyi juosta sälekaihtimen luo. Minun täytyi myöskin viitata, viitata Crangierille, milloin hänen oli huudettava — ylhäältä näyttämön sillalta, missä hän seisoi, oli hänen huudettava: "isä — isä — isä" … ensin peloissaan, sitte epätoivoissaan, sitte riemuissaan.
Minä juoksin. Nyt kukistui sälekaihdin. Silloin viittasin minä ja hän huusi…
Se onnistui. Ja kuten myrskytuuli pyyhälsi Crangier minun ohitseni näyttämölle ja huusi jälleen:
— "Isä, isä!"
Minä kuuntelin, kuuntelin jälleen: gramofoonin ääni — gramofooni. Ja nopeammin kuin ajatus seisoin minä jälleen kulissien välissä ja näin Crangierin … kohotetuin käsivarsin "takovan nauloja" nukkuvan äitinsä vuoteen ääressä.
Pohjolan mies nauroi lyhyeen ja äkillisesti:
— Mutta sälekaihdin oli pelastanut meidät, ja katsojapaikoilla huusivat he hyvähuutojaan, raivoisasti kuin tulivuori…