— Miksi? hänen edelleen nauraessaan:
— No, onhan lupa hymyillä, sanoi hän ja avasi rautaoven portaille, josta pari raskaita käsivarsia lennähti hänen kaulaansa ja teatterisuudelma läiskähti hänen poskelleen: Rakas ystävä, rakas ystävä, mikä voitto… Hän oli planche Pierson, joka punaisena ja puuteroituna, ruusunvärisillä nauhoilla nyöritettynä (hän muistutti atlaskapuvussaan laskiaistynnyriä) syleillen oikealle ja syleillen vasemmalle, samalla kuin pienen pieni mieshenkilö, *niin* suuri, puikkelehti hänen helmojensa ympärillä kuten iloinen koira, joka takakäpälällään seisten hyppeli hänen pitsinypläyksiään vasten.
— Oh, c'est beau — tres cher — c'est etrange.
Me emme päässeet lävitse. Koko portaat surisivat, naisia, joilla olivat laahukset käsivarsillaan, tyrkittiin ja sysittiin, ja herrat ylhäällä ja alhaalla huutelivat heidän hartiainsa ylitse eteen- ja taaksepäin, huiskuttaen hattujaan — ja Björnsonin tuntemattomat nimet, Sang ja Bratt, vilahtelivat surinan ylitse kuin pistoolin laukaukset, ja muuan sana kaikui, muuan sana yli kaiken, muuan sana sadoista suista, joka ilmaisi heidän kaikkien ihmettelynsä, innostuksensa, ja kummastelunsa:
— Etrange, etrange, soi kaikilta huulilta, — ja äkkiä näin minä Réjanen, Cabrielle Réjanen, keskellä portaita — puoli alastonna, vapisevin sieramin, kiihtyneenä kuin kilpajuoksija, joka kuulee palkintotuomarin kellon, veteli hän lakkaamatta salamoivia sormiaan punaisen tukkansa lävitse; ja minä näin kaksi japanilaista, kummissaan ammottelevine suineen, pyöreine kuin imukalan kita, seisoivat he, helmuksiin kietoutuneena, mustissa redingoteissaan, kuin kaksi kysymysmerkkiä keskellä vilinää — silloin Robert Rumiéres tarttui ranteeseeni vapisevalla vasemmalla kädellään:
— Etrange, etrange.
Robert Rumiéres oli painanut suunsa lähelle korvaani:
— Tule, tule, se on voitto, kuiskasi hän ja lisäsi nopeasti: Onko hänellä vielä paljo sanottavaa?
— Kenellä? (Ja minä tiesin, ketä hän tarkotti.)
— Hänellä, Eliaalla — hän on hullu.